Afrikkalaisen kirjallisuuden tuntemukseni ei ole vielä edes lapsenkengissä, joten minulla ei ole mitään, mihin verrata Chimamanda Ngozi Adichien romaania Puolikas keltaista aurinkoa (2006, suom. 2009), mutta koskettava ja taitava se kerrassaan on. Oli vaikea jättää romaania kesken edes pieneksi hetkeksi, ja kun jumppasin afro power dancessa, mietin koko ajan afrikkalaisten rytmien sykkeessä, kuinka kirjan päähenkilöt selviävät vaikeuksista tai ylipäätään elämästä.

Romaani kertoo 1960-luvun Nigeriasta, jossa puhkeaa Biafran sota. Adichie nostaa päähenkilöiksi kaksoissisaret Olannan ja Kaenenen, vallankumouksellisen yliopiston opettajan Odenigbon, englantilaisen arkeologin Richardin ja Ugwun, maalaispojan ja palvelijan. Biafran sota muuttaa toiveikkaan Nigerian elämän täysin. Keittiöissä ei enää paloitella kanaa tai juoda Coca-Colaa, vaan ihmiset saavat olla tyytyväisiä, jos saavat hieman garria syödäkseen. Lasten vatsat turpoavat puutostaudeista, ja vesi on kortilla. Sota saa aikaan erilaisia reaktioita: yksi rupeaa juomaan, toinen pettyy parisuhteeseen ja hakee hellyyttä muualta, kolmas joutuu sotilaaksi ja tekee muiden kohtalotovereiden painostuksesta vastoin omaatuntoaan, eikä neljäs saa sanoja paperille. 

Tuo sota mukanaan jotain hyvääkin: Kainene rupeaa auttamaan pakolaisleirillä ja maalaispojasta kuoriutuu kirjailija.

Puolikas keltaista aurinkoa pohjautuu löyhästi faktoihin, mutta minulle se kertoo pätkän Nigerian historiaa, jossa jostain syystä on suuri musta aukko. 70-luvulla syntyneenä suomalaisena on hätkähdyttävää huomata, että maailma ei lopukaan Turkin Alanyaan tai Costa del Soliin.