Kun on tottunut lukemaan proosaa, on hankala tarttua kirjastossa draamaan. Jouduin näin tekemään (pakolla) ja olen siitä onnellinen. Käsi tarttui Heikki Kujanpään Putoavia enkeleitä -näytelmään. Ennen joulua näin näytelmästä tehdyn elokuvan, jonka katselu meni jotenkin pieleen tyhmien sattumusten takia. Kaikki, mitä siis näytelmää lukiessani sain, kehystin mielessäni vaaleanpunaisella sydämellä.

Putoavia enkeleitä kertoo siis Aila Meriluodon ja Lauri Viidan tarinan. Alussa on kaikkivoipa rakkaus, sitten tulee toisen oppiminen ja sen jälkeen perhe-elämä alkaa rakoilla. Lauri Viidan mielisairauden kanssa ei ole helppoa elää: pitää muuttaa saareen, ei tiedä, kehen voi luottaa, sähköjohdotkin tuntuvat uhkaavilta.

Vaikka en runotyttö olekaan, parasta Putoavissa enkeleissä (myös elokuvassa) ovat Viidan ja Meriluodon runot. Tämä on ihan selvä vihje minulle: lainaa ja lue välillä runoja - aloita Meriluodosta ja Viidasta. Varsinkin keskustelu, joka käydään lapsekkaiden runohahmojen Kukunorin ja Kalaharin äänellä, koskettaa. Tolkuttomasti.