Mitä voi sanoa kirjasta, jonka luettuaan pelkää, että ei ikinä enää lue mitään yhtä ihanaa kuin se? Jayne Anne Phillipsin Kiuru ja Termiitti (2009, suom. 2009) on juuri sellainen kirja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa. Ensimmäinen sijoittuu Korean sotaan, jossa nuori korpraali Robert Leavitt, tuore aviomies ja tuleva isä, joutuu omien joukkojen väijytykseen auttaessaan eteläkorealaisia pakolaisia.

Toinen aikataso - yhdeksän vuotta myöhemmin - kuvaa länsivirginialaista pikkukaupunkia, jossa asuu omalaatuinen perhe. Korean sodan Leavittin Termiitti-poika ei pysty kävelemään eikä puhumaan. Ainoastaan isosisarpuoli Kiuru pystyy kommunikoimaan hänen kanssaan kunnolla. Nonni, lasten täti, pitää heistä huolta käytännöllisellä tavallaan. Lola, Kiurun ja Termiitin äiti, loistaa poissaolollaan, mutta hänen kohtalonsa selviää vähitellen. Nämä kolme perheenjäsentä kertovat tarinaa vuorotellen, kukin omalla äänellään.

Mikä kirjasta tekee sitten niin ihanan? Phillipsin kieli on kerrassaan upeaa. Hän on luonut jokaiselle kertojalle omanlaisensa äänen, ja etenkin Termiitin tajunnanvirta, jossa äänet ovat tärkeitä, on nautittavaa. Jo tarina yksinään on pysähdyttävä: kuinka perhe on sittenkin yksikkö, vaikka kaikki eivät olisi tässä, eivätkä edes hengissä. Erityisesti pidin Kiurusta, teinitytöstä, joka tasapainottelee heräävän naiseutensa ja pikkuveljen hoivaamisen välillä.

Kiuru ja Termiitti on kirja, jota en haluaisi palauttaa kirjastoon lainkaan. Haluisin selata sen ryppyiseksi, murustella Dominoita sen sivujen väliin ja pitää sen sänkyni alla, koko ajan käden ulottuvilla.