Vaikka Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä ei ymmärtäisi juuri mitään, voi ainakin nauttia kirjailijan luomasta nimistöstä: Säihkenäyttämö, Bule-lampi, Liejuisimman laidan talo, Seutu ja Talvipuutarha. Ne ovat täydellisiä.

Mutta niin on itse tarinakin. Säihkenäyttämössä viedään loppuun Amerikkalaisessa tytössä aloitettu tarina - mitä tapahtui Bule-lammella ja kuinka kaikki liittyi kaikkeen. Naiset, vai pitäisikö sanoa tytöt, ovat tarinan keskiössä ja miehet vain säätävät taustalla. Sitä on vaihteeksi ilo lukea, sillä niin paljon kirjoja kirjoitetaan mieskeskeisesti. Niin paljon kirjallisuuspalkintojakin jaetaan myös mieskeskeisesti, vai voiko Finlandia-ehdokkaista juuri muuta ajatella?

----------

Kermakaakaon pituinen tauko on näköjään neljä päivää. Sen verran vaatii, kun lapsi haluaa kaakaota ja itse ajattelee Säihkenäyttämöä. Juonesta ei kannata kertoa, mutta olisi mielenkiintoista tietää, kuinka Fagerholm luo tekstiä. Onko se monta kertaa kirjoitettu vai syntyykö tarina tajunnanvirtana? Veikkaan kuitenkin ensimmäistä, vaikka muistaakseni jossakin ohjelmassa puhuttiin, että teksti tuntuu jopa hiomattomalta. Upea on se mieli, joku tuottaa ilman hiomista Säihkenäyttämön kaltaista rytmiä. Toisto, nimistö, näkökulmien vaihdokset, englannin kieli - kaikki ne ovat mielestäni loppuun saakka harkittuja. Vaikka kyseessä on käännös, enkä ikäpäivänä kykene lukemaan alkuperäistä (vrt. Hanna!), väitän, että Liisa Ryömä on tehnyt täydellistä työtä suomentaessaan Fagerholmin Glitterscenenin.

Monica Fagerholm on viime aikoina luonnollisesti puhunut elämästään monessa mediassa. Sekin on aika harvinaista, että kiinnostun kirjailijasta itsestään (jos ei Juha I:tä oteta huomioon). Aika ihmeelliseltä juuri tämän kirjailijan elämä kuitenkin vaikuttaa. Löysin haastattelun, jossa Fagerholm on sanonut "elämän ehdoksi sen, että viattomuus kuolee. Jotta elämä jatkuisi, pitää viattomuuteen tulla tahroja."

Tämä toteutuu Säihkenäyttämössä.