Kun vietin juhannuksen hujakoilla synttäreitäni, mieheni antoi minulle lahjaksi John Irvingin uusimman tiiliskiven Viimeinen yö Twisted Riverillä. Sen jälkeen ei ole kulunut päivää, jolloin en olisi kuullut joko lausetta "Joko oot aloittanut Irvingin?" tai "Ootko jo lopettanut Irvingin?" Nyt voin sanoa, että kyllä. Ja kyllä.

Lahjan antaja on lähtenyt koko ajan ajatuksesta, etten tule pitämään Twistedistä. Olen luku-urakkani aikana yrittänyt useasti vinkata pitäväni melkoisesti Irvingin uusimmasta, mutta hän ei ole ottanut vakuutteluani kuuleviin korviinsa. Syy siihen on yksinkertainen: hän ei itse pitänyt Twistedistä, vaan vannoi sen olevan viimeinen Irving, jonka hän lukee.

Mutta minä tykästyin kaikkiin niihin ihastuttaviin yksityiskohtiin:

- nimenmuutoksiin

- isokokoisiin naisiin (erit. Taivasnaiseen)

- tarkkoihin ruokalistoihin (erit. banaanikakkuun)

- valtaviin eläimiin = karhuihin ja Urho-koiraan, jolta puuttui toinen silmäluomi

-  Ketchumiin ja hänen alun lukutaidottomuuteensa

-  Ketchumin sutjautuksiin ("Älä nyt palleihisi hirty!")

-  kirjoittamisprosessin kuvaukseen.

Vaikka paikat ja nimet vaihtuvat tiuhaan, Twisted Riverissä on silti irvingmäistä imua, niin että kokin ja hänen poikansa pakoilua jaksaa seurata herpaantumatta. Päähenkilöiden kujanjuoksu johtuu pienestä paistinpannulla tehdystä virheestä ja inhimillisestä harhaluulosta. Minusta oli huisia seurata mukana New Hampshiressä, Bostonissa, Torontossa ja monessa muussa paikassa ja kohdata elämässään hieman nyrjähtäneitä henkilöhahmoja.