Sairauslomalla ollessani ahmaisin viime syksynä debytoineen Siri Kolun Metsän pimeä -romaanin. Heti minulle syntyi mielleyhtymiä. Suurin ja häiritsevin mielleyhtymä oli vertautuminen Donna Tarttin loistavaan Jumalat juhlivat öisin -teokseen.

Metsän pimeässä liikutaan kahdella aikatasolla. On lukioikäinen Laura ja kirjallisuudenopiskelija Laura. Nuoremmalla Lauralla on mieletön palo suomalaiseen kirjallisuuteen. Tätä intohimoa avittaa karismaattinen äidinkielen opettaja. Kirjallisuudenopiskelija Laura taas on arka ja pelkää edistyä opinnoissaan. Kaiken takana häärää inhottava (kyllä vain!) poika Maki, joka johtaa metsäjengiä, jonka tarkoituksena on kai tulla yhdeksi luonnon kanssa.

Jo alkusivuista lähtien minua häiritsi hirvittävästi, että juonikuvio toi tarttilaisella tavalla esille nuorisojoukon, jolla on salaseura ja sitten tapahtuu hirveitä. Miten syyllisyyden pystyy kantamaan? Jumalat juhlivat öisin on ollut yksi rakkaimmista kirjoistani, ja nyt Metsän pimeässä sen idea siirretään Helsingin metsiin. Ei käy!

Mietiskelen myös, miksen muista kuulleeni kirjasta mitään. Se on hyvin kirjoitettu, mutta jaksaako se kiinnostaa ketään, joka ei ole tutustunut suomalaisiin klassikoihin? Niihin kun viitataan aika usein.