Olen jo viikon onnistunut siirtämään merkintääni Åsa Linderborgin kirjasta Minua ei omista kukaan. En osaa selittää, miksi. En osaa myös sanoa, pidinkö kirjasta vai en.

Aihe ainakin on rankka. Tyttö asuu Västeråsissa alkoholisti-isänsä kanssa. Näin on ollut siitä saakka, kun äiti sai tarpeekseen. Isä on karkaisijana tehtaassa, kittaa kaljaa vapaa-ajat. Peseytyminen on harvinaista. Silti tyttö rakastaa isäänsä eikä tiedä muunlaisesta lapsuudesta. Vai voiko tytön lapsuutta edes lapsuudeksi sanoa?

Vasta teini-iässä uho alkaa nostaa kaulaansa. Åsa muuttaa pois kotoa, vaihtaa sukunimensä ja välttelee. Vaikka kirja on ihan selvästi rakkaudenosoitus isälle, en voi olla ajattelematta, että lapsi on aina lojaali vanhemmille, olivatpa he millaisia hyvänsä.