Viimeksi pidin vampyyritarinoista, kun olin kaksitoista ja katselin tv:n kesäleffatarjontaa. Oli jännää pelätä peiton alla mustavalkoista vampyyria, joka upotti torahampaansa nukkuvan naisen kaulaan.

Sitten tuli tauko. Vampyyritarinat tuntuivat paitsi lapsellisilta myös vanhanaikaisilta. Tätä kesti 24 vuotta.

Jos joku on lukenut blogiani, hän on saattanut huomata, että lukaisin Twilight-sarjan keväällä. Sarja oli teinimäisellä tavalla ihan jees.

Ruotsalaisen (koomikon!) John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen -kirja (2004, suom. 2008) taas on loistava. Siinä ei ole edwardcullenmaista komeaa vampyyria, johon olisi helppo rakastua, mutta siinä on hieno ajankuva parin kymmenen vuoden takaisesta Ruotsista. Kirjassa kuvataan myös hienosti 12-vuotiaan Oskarin kasvua, joka ei ole mikään helppo pala, sillä Oskar-poika on koulukiusattu. Poikajoukko nöyryyttää häntä toinen toistaan rumemmilla tavoilla, eikä Oskar uskalla asettua vastahankaan. Ei ennen kuin hän tapaa kummallisen Elin.

Mikä Elistä sitten tekee oudon? Häntä ei näe päivällä, hän ei astu sisään huoneeseen ikinä ilman kutsua, hän haisee kummalliselta eikä hän tiedä, mikä on Rubikin kuutio. Lisäksi Eli asuu oudon äijän kanssa. Eli-tyttönen on vampyyri, jolle hänen asuintoverinsa hankkii verta ravinnoksi seksin toivossa.

Katsoin muutama viikko sitten kirjasta tehdyn elokuvan, joka on myös mainio. Tosin filmin tarinaa on oiottu, mutta se ei tee hallaa juonelle. Kirjan yli 600-sivuista tarinaa olisi varmasti hankalaa saada parin tunnin elokuvaan. Kirja avasi elokuvan uudella tavalla, ja minun on ehdottomasti katsottava se uudelleen, jahka ystäväni Nipsu on saanut sen ensin katsottua.

Kannattaa lukea, kaikki vampyyrien vihaajat!