Käväisin neljän päivän lomanaloittamislomalla Milanossa, jossa minulla oli matkaseurana Heli ja Charlaine Harrisin Veren voima. Luonnollisesti rupattelimme muutaman päivän aikana paitsi Duomosta, Naviglin kanavista, italialaisesta ruoasta mutta myös HBO:n True Blood -vampyyrisarjasta ja matkalukemisestani. (Heli luki Patricia Cornwellia, mutta se on kokonaan toinen juttu.)

Olen viettänyt monta jännittävää maanantaita, kun olen katsonut, kuinka tarjoilija Sookien ja vampyyri Billin romanssi etenee. Olen myös kuluttanut vähintään yhtä monta hauskaa välituntia, kun olen palaveerannut kollegani Nipsun kanssa uusimmasta True Blood -jaksosta.

En yritä hetkeäkään väittää, että Harrisin Veren voima olisi laatulukemista. Omassa viihteellisessä genressään se on kuitenkin mainio ja - no, viihdyttävä. On huikeaa seurata, kuinka Bon Tempsin pikkukaupungissa arkuistaan esiin tulleet vampyyrit ovat samassa liemessä kuin ennakkoluuloisten maalaiskaupunkien homot konsanaan. Sekä kirjassa että sarjassa on monta hillittömän hauskaa kohtaa juuri tämän rinnastuksen ansiosta. Koska kyseessä on vampyyriromaani, on mukana tietenkin jännitystäkin. Ja miksei, kyllä ihmisverellä elävät "kulmahampaat" aina herättävät pelon väristyksiä. Eniten kuitenkin kirja ja tv-sarja kertovat ihmissuhteista. Ympäristön on jälleen kerran vaikeaa sulattaa kahden erilaisen rakkautta. Kun katsoin noin 12-vuotiaana vanhoja vampyyrielokuvia, päällimmäinen asia, joka jäi mieleen, oli pelko, että yöllä kun nukun, verenimijä iskee kimppuuni ja seuraavana yönä minäkin saalistan luojani kanssa viattomia kesäyön ihmettelijöitä. Ei tullut mieleenkään, että vampyyriin voisi rakastua!

Milanon matkaseurani kanssa meillä oli kova vääntö siitä, onko True Bloodin Bill liian nössö. Minusta ei. Jos vertaa häntä toiseen vampyyriin, Edward "lälly" Culleniin, niin on pakko todeta, että Bill on (nimestään huolimatta) toiminnan mies, eikä vain murjottaja, joka ihmettelee naisen rakkautta 24/7.

Vaikka Veren voima miellyttikin lukukokemuksena, pilkunviilaaja minussa heräsi (kenties pari vuotta oikolukutehtävissä on jättänyt jälkensä). Miksi ihmeessä takakannessa sanajärjestys on syvältä ja käännökset ovat monessa kohdassa kömpelöitä! Tajuan kyllä, että kirjan kertojana on Sookie Stackhouse, kouluttamaton tarjoilija, mutta siitä huolimatta käännökset ontuvat, tai ainakin sanamuodot. Seuraavan osan aion tästä syystä lukea englanniksi.

Jalkapallon MM-kisat ovat aluillaan, ja sen vuoksi True Bloodin kakkostuotantokausi on tauolla muutaman viikon. Mitenkähän tämän kestää.

 Hänkö muka nössö?                                         Odotin hieman, että edes Kubrickin valokuvanäyttelyssä törmäisi

                                                                            vampyyriin. Mutta ei.