Kun muu perhe lähti käymään mummulassa, minä menin katsomaan Lenka Hellstedtin ohjaaman Maata meren alla -elokuvan. Siinä oli jotakin samaa kuin alkuvuodesta näkemässäni Woody Allenin Vicky Christina Barcelonassa.

Nuori päähenkilö Ida Dahl (Amira Khalifa) ei ole oikein vielä aikuistunut, vaan asuu äitinsä (Maija Packalén) luona, popsii masennuslääkkeitä ja katsoo kapeasta sängystään vanhoja elokuvia samalla kun Kati-äidin kirjallisuuspiiri kokoontuu oven toisella puolella. Onneksi Idalla on Ville (Matti Ristinen), hyvä ystävä, sukelluksen opettaja ja homo.

Idan ja hänen äitinsä välillä on railo. Yksinhuoltajaäiti on adoptoinut tytön Afrikasta ja haluaa pitää hänestä tiukasti huolta. Ida ei tätä ymmärrä, vaan pitää huolenpitoa kahleena. Niinpä hän päättää lähteä Berliiniin, paikkaan, jossa äitikin nuoruudessaan oleskeli. Majapaikan Ida saa äidin nuoruuden rakastetulta, jonka tytär asuu viereisen oven takana. Keskieurooppalainen kulttuuri kohtaa metsäsuomalaisen, ja kun berliiniläistyttö halaa, Ida tulkitsee tämän merkiksi lesboudesta.

Pienissä elokuvissa (kestoltaan ja juonikuvioltaan) on jotain äärettömän herttaista. Maata meren allakin esittää isoja kysymyksiä siitä, kuka minä olen, mikä on paikkani maailmassa ja mitä on rakastaminen. Näiden kysymysten pohtimisen vuoksi en ole paha ihminen, vaikka en tänään käynytkään mummaa moikkaamassa.