Riikka Pelon Taivaankantaja asettaa aikuisen epäedulliseen asemaan, ja syystä. Vai olisiko epäedullisessa kulmassa sittenkin uskonto tai tarkemmin sanoen usko? Pikkuinen Vendla asuu jossakin Etelä-Suomen maaseudulla ja on niin ulkona kaikesta, kiitos Maammon, joka kasvattaa tyttöä Siionin lauluilla ja Jumalan sanan pelolla. Eikä suvusta ole paljoa apua, samanlaisia hihhuleita kaikki. Ja onko Ihmisenpoikakaan yhtään parempi? Kylä ainakin luulee, että hän voisi olla Vendlan isä, mutta miksi hän ei pidä metsissä ja Maitojoen rannoilla samoilevasta pikkuisesta huolta?

Ahdistava lukukokemus, niin kuin lapsen näkökulmasta kerrotut tarinat usein ovat.