Hassua, etten muista Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjosta juuri mitään. Mutta kirjailijan uusin, Enkelipeli (2008, suom. 2009) on tuoreessa muistissa, sillä sain sen eilen loppuun. Mystinen pariisilaiskustantaja lupaa tehdä David Martínista, nuoresta kirjailijasta, rikkaan ja kuolemattoman, ja sitten kirjailijaa viedään. Hän ei pysty enää päättämään elämästään, vaan tapahtumat vyöryvät kohti pelottavaa loppua.

Enkelipeli on ihana!

Ihanuus ei ehkä johdu juonesta, joka on hieman kuin lukisi aikuisten fantasiaa. Loppukin on hieman kökkö. Mutta ihanuutta on paljon, ja se jättää varjoonsa pienet lipsahdukset:

1. Barcelonaa on kuvattu upeasti. Vaikka Enkelipeli sijoittuu 1920-1930-luvulle, ympäristö on nykyaikaisella tavalla kiinnostava.

2. Enkelipeli on rakkaudentunnustus lukemiselle ja kirjoittamiselle, ja ne ovat myös omia rakkaudenkohteitani. Kirjaa lukiessa tulee hieman samanlainen olo kuin silloin, kun luki Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjaa. Tekee mieli kirjoittaa.

3. Päähenkilön sinisilmäisyys on koukuttavaa. "Ei kai se nyt tuota usko!" -tunteet ovat pinnassa tiuhaan.

4. Tiedän, että jotkut ovat sitä mieltä, että hidas on uusi hyvä (Hanna!), mutta oikeasti, onko mitään parempaa kuin istua nojatuolissa ja lukea tuntikausia niin, ettei kuule, vaikka ympärillä ulvoisi kolmas maailmansota? Tämä kertonee siitä, että Ruiz Zafónin tyyli on mutkatonta ja sujuvaa.

5. Päähenkilö David Martínin ja hänen 16-vuotiaan avustajansa Isabellan dialogi on herkullista. Loistavaa kiusoittelua!

Riittävätkö nämä syiksi lukea Enkelipeli? (Lue kuitenkin Tuulen varjo ensin.)