Herkuttelin jo viikkoa ennen hiihtolomaa sillä, kuinka luen Stieg Larssonin viimeiseksi jääneen dekkarin Pilvilinna, joka romahti. Lukemiseni ei ollut herkuttelua, se oli ahmimista. Mikael Blomqvistin ja Lisbeth Salanderin huima taistelu korruptoitunutta ja kieroa yhteiskuntaa vastaan oli niin koukuttava, että yöunet jäivät parina yönä lyhyeen.

Vaikka Larsson ei kirjoittanut (käytän mennyttä aikamuotoa, sattuneesta syystä) romaanitrilogiaansa yhtä taitavasti kuin esim. Jo Nesbö kirjoittaa Harry Hole -romaaneitaan, juoni on eittämättä vetävä. Romaaneita on vaikea laskea käsistään ennen kuin on lukenut viimeisenkin sivun. Jos olisin kustannustoimittaja, olisin muokannut joitakin taustoja kartoittavia osuuksia sujuvammiksi ja keskimmäisestä osasta olisin jättänyt IKEAn tuotteiden esittelyn pois.

Edelleen olen sitä mieltä, että Lisbeth Salander on pop, ja odotan hillittömästi, että pääsen näkemään, miltä hän näyttää valkokankaalla.