Kun viisi ja puoli vuotta sitten muutin Helsingin vuosien jälkeen Etelä-Pohjanmaalle, luulin, etten toipuisi ikinä. Työkaverit saivat kyllästymiseen saakka kuulla, kuinka täällä ei toimi mikään ja kaikki on aivan kökköä.

Taakse ovat jääneet nuo ajat - minä sopeuduin sittenkin.

Mutta joskus Helsinki-ikävä iskee. Se tulee silloin, kun katsoo vaikkapa pääkaupunkiseudulle sijoittuvaa elokuvaa, jossa palataan kesäisenä yönä, ihan pikkutunneilla, takaisin kotiin korkkarit olalla ja hyräillään jotakin kaihoisaa kappalaetta. Tai sitten ikävä tekee selätyksen, kun lukee Kjell Westön uusinta romaania Älä käy yöhön yksin. Helsinki nimittäin on ihan yhtä tärkeä henkilö kuin romaanin alun kolme ystävystäkin, jotka hieman keikkailevat yhdessä, rakastuvat ja eroavat. Se on ihan yhtä tärkeä kuin romaanin seuraava sukupolvi, kertoja-Frank, Pete ja Eva, jotka muodostavat kummallisen triangelin.

Älä käy yöhön yksin on ihana kirja, koska siinä teksti kulkee vaivattomasti kuin populaarimusiikki, maisemat ovat elokuvallisen tarkat ja elämä on vaikeaa, mutta edes muutaman henkilön rapakoista heijastuu taivas.

Vaikka paljon lukeva ystäväni oli sitä mieltä, että Westö jaarittelee turhia, minä väitän vastaan! Romaani soljuu läpi liian nopeasti, aivan kuin oikeakin elämä.