Arne Nevanlinna se sitten osaa yllättää. Vuonna 1925 syntyneen miehen odottaisi viimeiseksi valitsevan kirjansa päähenkilöksi satavuotiaan naisen, jonka suulla hän kuvaa kokonaista vuosisataa. Mukana on historian merkkipaaluja ja ennen kaikkea yksityisiä, intiimejä muistoja.

Marie-romaani liikkuu monella tasolla: yhdellä tasolla eletään vuosituhannen viimeistä päivää dementoituneiden ihmisten hoitokodissa, toisella tasolla liikutaan Marien muistoissa ensin Strasbourgissa, myöhemmin Suomessa ja kolmannella tasolla käydään läpi päiväkirjamuodossa erään dementiakodin hoitajan elämä. Kaikki tasot ovat kiinnostavia, ja kirjan edetessä tykästyin hoitajan päiväkirjamerkintöihin eniten.

Päähenkilö Marie surettaa minua hieman. Hän ei vaikuttanut nimittäin kovin onnelliselta naiselta, vaikka sai varmastikin vähintään sen, mitä nainen keskimäärin on voinut saada eläessään kokonaisen vuosisadan.  Se oikea rakkaus taisi kuitenkin puuttua, samoin ystävät. Mutta ironiaa, sitä hänellä oli.

Kirjan viimeinen kappale minun oli luettava pariin kertaan uudelleen. Kuinka Arne saattoikaan lopettaa kirjan niin julmasti?