Voisi luulla, että kello 9-11 lauantaiaamuna ei ole paras mahdollinen leffankatseluaika, mutta kyllä se on. Katsoin pitkästä aikaa Stephen Daldryn ohjaaman Tunnit-elokuvan. Se sai pelkäämään, etten palaudu minuksi koko päivänä.

Minulla on vahvoja muistoja ensimmäisestä katsomiskerrasta. Odotin lasta, en voinut hyvin ja vääntelehdin hermostuneesti päivänäytöksessä epämukavassa penkissä. Tuntui, että elokuva kesti - no, tunteja. Silloin seurasin suurimmalla intensiteetillä Julianne Mooren esittämää Lauraa todennäköisesti siksi, että hänkin oli raskaana eikä voinut hyvin, tosin eri syystä kuin minä.

Tänään kaikki elokuvassa oli kiinnostavaa. Siis ihan kaikki. Nicole Kidmanin esittämä Virginia Woolf kirjoittaa 1930-luvulla Mrs Dalloway -kirjaansa, jota 1950-luvun Laura lukee. 2000-luvun Clarissa Vaughan (Meryl Streep) on kustannustoimittaja, joka suunnittelee juhlia aidsiin menehtyvälle kirjailijaystävälleen. Tarinat nivoutuvat yhteen, ja tuloksena on huikaiseva leffaelämys.

Elokuvan keskeinen synkkä aihe on itsemurha, jota käsitellään jokaisella aikatasolla. "Jonkun on kuoltava, että muut osaisivat enemmän arvostaa elämää", Virginia Woolf vastaa miehelleen, kun tämä tiedustelee, miksi vaimo aikoo tappaa päähenkilönsä. Kaikilla elokuvan tärkeillä naisilla tuntuu olevan elämä hukassa - mitä sillä pitäisi tehdä ja kuinka se tulisi käyttää?

Pitäisi kaivaa kirjahyllystä Michael Cunninghamin samanniminen romaani ja palauttaa mieleen, kuinka kaikki meni kirjan sivuilla. Ei se voi olla yhtä hyvä kuin elokuva, vai voiko?