Mitä voi sanoa 35-vuotiaasta naisesta, joka rakastaa Juha Itkosta? Että hän on joko tämän vaimo tai intohimoinen fani. Minä täytän määritelmän jälkimmäisen kohdan. Kun näen Itkosen kirjan, tekisi mieleni kirkua, mutta en voi, koska olen aikuinen. Kun joulupukki antoi kirjan näköisen paketin ja lahjapaperin uumenista löytyi Huolimattomia unelmia, olin saanut kaiken, mitä olin toivonutkin.

Huolimattomat unelmat pitävät kansiensa välissä 12 kertomusta (muistaakseni tätä sanaa kirjailija itse käyttää). Pidin niistä jokaisesta, mutta erityisesti Hetki minun jälkeeni ja Siivet liikuttivat. Paljon. Ensimmäinen kertoo nuoruuden rakkaudesta ja jälkimmäinen kenties samoin. Kumpikin on kirjoitettu siten, että kun niitä lukee, unohtaa ajan ja paikan, ja kun lukee viimeisen sivun, joutuu salaa pyyhkimään hihalla silmäkulmaa, ettei kukaan vain huomaa.

Itkonen kirjoittaa keskiluokkaisesta elämästä. Aihevalinnassa ei ole mitään pahaa, vaikka häntä on taidettu siitä hieman kritisoidakin. Keskiluokkaisesta elämästä on kiinnostavaa lukea, sillä se ei ole elämänalue, jossa ei olisi ongelmia. Ne ovat vain toisenlaisia - kysymyksiä siitä, kuinka voisi hyväksyä itsensä ja sen jälkeen vieläpä rakastaa itseään. Äärettömän tärkeitä aiheita siis. Viehättävää on myös se, että Itkonen, vai pitäisikö sanoa Juha, kirjoittaa aina yhtä uskottavasti, onpa kyseessä sitten lapsen, naisen tai miehen näkökulma.

Kirjan nimi sai minut ajattelemaan kesken jouluhulinoita. Huolimattomia unelmia? Kai se tarkoittaa sitä, että unelmat yleensä ovat valmiita, loppuun saakka mietittyjä, viimeistä yksityiskohtaa myöten hiottuja. Itkosen kirjan henkilöiden unelmat eivät ole toteutuneet, ne on siis huolimattomasti suunniteltu.

"Hän vain seisoo yksin metsässä Elinan sydän farkkujen taskussa, äidin puutarhalapio kourassaan, ja antaa huhtikuun haituvaisen rännän peittää maasta paljaan kohdan, jonka hän on sydämelle kaivanut."

Kirjoita pian lisää, Juha!