On kyllä noloa tunnustaa, että kun olin mökillä mieheni ja tyttäreni kanssa, pelkäsin niin paljon yläkerrassa lukiessani Jo Nesbön Panssarisydän-dekkaria, että minun oli pakko mennä alakerran perhepetiin. Mutisin vain jotakin liian kuumasta huoneesta, vaikka olin oikeasti sydän pamppaillen odottanut, että oslolainen murhaaja hyökkää minun kimppuuni. (Kaipa tuo petijärjestys jo alun alkaen oli hieman kummallinen.)

Olen aina ollut hirvittävän herkkä pelkäämään, jos kirjassa tai elokuvassa tapahtuu jotakin kamalaa. Nuorempana luulin, että se loppuu, kun kasvaa aikuiseksi, mutta vielä mitä. Aivan samalla tavalla yritän nukkua kuumassa peiton alla niin, ettei edes pikkuvarvas pilkistä peitteen raosta. Tämän vuoksi en katsokaan koskaan kauhua. Kubrickin Hohto on ollut tallennettuna joulusta saakka, mutta en aio todellakaan katsoa sitä.

Jo Nesböä - vai Nesbötä? - on pakko ihailla. Hän virittää lukijalle romaaneissaan niin monta polkua, jota seurata! On tavattoman palkitsevaa huomata huomanneensa oikean vihjeen sanamerestä. Melkein yhtä palkitsevaa (ellei jopa palkitsevampaa) on huomata, että kirjailija johdatti lukijan harhapolulle. Sen juuri Nesbö taitaa.

Ja kyllä päähenkilökin on mainio, edelleen. Jossain lehdessä (muistaakseni HS) ihmeteltiin, miten epäuskottavaa on, että nainen suutelee dokailevan poliisin kanssa, joka on juuri käynyt oksentamassa. Minä en ihmettele tätä. Harry Hole on renttu, mutta viehättävä, kusipää, mutta rehellinen. Kyllä sellaista voi suudella, koska ei kukaan ole parhaimmillaan kaiken aikaa.

www.jonesbo.com/