Cormac McCarthyn Tie (2006, suom. 2008) saa kurkkuun palan, joka ei lähde pois nieleskelemällä. Mies ja poika matkaavat jonnekin etelään tuhkan peittämässä maailmassa. Kaupungit ovat kuolleet eikä mikään elollinen kasva maaperässä. Ihmisiä on enää kourallinen, eivätkä matkaajat tiedä, kehen voi luottaa. On hyviä, kuten mies ja poika, sekä pahoja, jotka ovat alentuneet kannibaaleiksi. Elämä on elämisen arvoista vain vaivoin.

Tie-romaanin kieli on hyytävää: se on lyhyttä, vähäeleistä ja alastomuudessaan paljastavaa. Se, mitä jätetään kertomatta, on oma tarinansa, ja samalla se elää lukijan mielikuvituksessa. Maapallon tuhon syytä ei paljasteta, samoin miehen ja pojan nimet jäävät salaisuudeksi. Päähenkilöt käyvät lyhyitä keskusteluita, jotka luettuaan joutuu hamuamaan nenäliinaa - niin lohduttomalta tuntuu romaanin maailmankuva:

"Eihän me mennä yläkertaan? poika kuiskasi.

Ei. Huomenna ehkä.

Sitten kun ollaan varmistettu alue.

Niin.

Okei."

Romaanin nimi on kiinnostava yksinkertaisuudessaan. 'Tie' tarkoittaa tietenkin reittiä paikasta toiseen, mutta se on myös elämän symboli. 'Tien' voi nähdä myös ihmisen sisäisenä matkana. Kummatkin henkilöt muuttuvat tiellä vaeltamisen aikana. Mies on asunut kahdessa maailmassa, entisessä ja nykyisessä, pojalla taas on ollut vain tuho ja hävitys. Heidän lähtökohtansa tarkastella maailmaa ovat siis erilaiset. Mietin monta kertaa kirjan lukemisen aikana, kumpi päähenkilöistä oikeastaan johdattaa kumpaa. Onko johdattaja sittenkin poika?

Kirjan takakansikin tarjosi minulle yllätyksen. Noin vuosi sitten näin Ethan ja Joel Cohenin ohjaaman elokuvan Menetetty maa. Se pohjautuu myös McCarthyn samannimiseen romaaniin! Kirjaan sen mielessäni lukulistani kärkisijoille. Netissä seikkaillessani äkkäsin myös, että Tiestä ollaan parhaillaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosassa on Viggo Mortensen. Lempinäyttelijäni.