6-vuotias tyttäreni on maailman coolein teatterivieras ja leffassa kävijä. Kun minä nyyhkin hysterian partaalla jokaikisestä viittauksesta kurjaan lapsuuteen tai toteutumattomiin haaveisiin, lapseni katsoo minua "kyllä se pian ohi menee, äiti" -katseellaan. Tai pahimmassa tapauksessa kysyy, eikö minulla ole nenäliinaa käsilaukussani, koska pyyhin silmiäni mekon helmaan.

Näin kävi tietenkin taas Seinäjoen kaupunginteatterissa Näkymättömän lapsen -esityksessä. Kesken fiilistelyni ehdin kuitenkin huomata omasta mielestäni poikkeamia Tove Janssonin tyylissä. Kirjoittaisiko rakastamani modernisti todellakin pieruista muumikirjassaan? Tämä menee tarkistettavien asioiden listalle.