Vaikka Helsingin kirjamessut 2010 olivat karmea kokemus hirvittävän kävijämäärän ansiosta, sain ostettua sieltä sentään neljä kirjaa: Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät, Juha Itkosen Seitsemäntoista, Riikka Pulkkisen Totta ja Havukaisten Tatu ja Patu supersankareina. Nyt oli lukuvuorossa Itkonen.

Olen samaa mieltä kuin useimmat kriitikot, että Seitsemäntoista ei ole kirjailijan paras teos, mutta hieno kirja se kuitenkin on! Ei nyt aivan Kohti-romaanin veroinen, mutta ei kuitenkaan kaukana. Itkosen uusin lähtee liikkeelle Hämeenlinnasta, jossa 17-vuotias nuorimies Henrik painaa kesätöitä tavaratalossa "mentorinaan" hieman vanhempi Vesku. Nuoruus on haikeaa, 90-luvun alun muotijuomat virtaavat ja Doors soi.

Sitten hypätään ajassa eteenpäin parikymmentä vuotta: Nuorukaisesta on kasvanut kirjailija, Julius Ilonen, joka on sijoittanut romaaninsa omaan kasvukaupunkiinsa. Tietenkin vanhan kotikaupungin ihmiset ovat tunnistavinaan itsensä romaanin sivuilta ja yksi suuttuukin pahasti. Päivi, viisikumppinen yksinhuoltaja, edelleen töissä tavaratalossa, hyökkää Jullea vastaan, koska tämä on ryöstöviljellyt hämeenlinnalaisten elämää kirjoittamalla heistä kirjan.

Seitsemäntoista-romaanin parasta antia on kirjailijan elämän pohtiminen. Kenen muistot ovat totta, ja saako niistä kirjoittaa? Miten julkisuus on kohdattava? Kuka riistää ja ketä?

Itkosen tyyli on monipuolista niin kuin aina: välillä tekisi mieli itkeä ja välillä taas nauraa tyrskähtelee, kun Julle Ilonen kirjoittaa sähköpostia toimittajalle ja opastaa, kuinka kirjoitetaan hyvä henkilökuva aikakauslehteen.