Viittaan otsikolla ensisijaisesti itseeni mutta myös Niina Hakalahden Hengenahdistusta-romaanin päähenkilöön. Kolmikymppinen Sanna aloittaa aamunsa tarkastamalla hammasharjojen lukumärän vessasta. Jos niitä on vain yksi, avomies Pete on kenties lähtenyt Kasvun Lasten mukana Port Moresbyhyn tai työhuoneelle 300 metrin päähän.

On vaikea ymmärtää, miksi Sanna roikkuu Petessä, varsinkin jos tämän elämänohje on Carpe diem, mikä hänen kohdallaan tarkoittaa sitä, että aamulla ei tiedä, mistä illalla itsensä löytää. Jos Sanna olisi itse edes hiukan samanlainen kuin Pete, tilanne olisi ymmärrettävämpi, mutta kun ei. Sankaritarta huolestuttaa kaikki: ihmissuhteet, aikataulut, Peten aikataulut, työt ja oma paino. Avomies ratkaisee Sannan ongelmat affirmaatiokorteista ennustamalla.

Jos Peten vielä pystyy sulattamaan, hänen meditaatiokavereitaan ei. Purjo on pahimmasta päästä ja jotenkin tuntuu, että hän yrittää käännyttää Peten Sannaa vastaan tai ainakin hallita heidän arkeaan: miksi sienten ja sipulien syönti muka häiritsee henkistä kasvua?

Niina Hakalahden dialogi on hauskaa, ja monta kertaa tyrskähtää ääneen, kun lukee päähenkilöparin sanailua. Vaikka aihe on kepeä, tunnistaa silti osia omasta elämästään ja siitä, kuinka pariskunnat puhuvat toistensa ohi. Se on hauskaa, kun se sattuu muille ja kirjan sivuilla, mutta omalla kohdalla sitä on vaikea kääntää huumoriksi.

Onneksi meillä ei sentään katsota afirmaatiokorteista, millainen päivä rouvalle on tulossa.