Jo ensimmäiset rivit Reko ja Tina Lundánin yhteisteoksessa Viikkoja, kuukausia saavat minut itkemään.

Heti kun olin kysynyt aikamäärää, tiesin että se oli virhe. Aki kalpeni ja pelkäsin, että se saisi uuden kohtauksen. Työnsin käden Akin taskuun ja kaivoin esille Läkerol-peltirasian, jossa oli rauhoittavia.Pilleri jäi pyörimään sen suuhun. Tiesin diapamin jauhoisen etovan maun, kun se kiinnittyy kauivana kitalakeen. Mielessä jyskyttivät lääkärin sanat. Niin vähän se antoi aviomiehelleni elinaikaa.

Alun perusteella kuvittelin, että kirjan lukemisesta ei tulisi mitään - aihe oli liian surullinen, se oli liian kipeä, se oli liian totta. Mutta kun kirjailijoiden selkeästi omaelämäkerrallista teosta lukee, saa vapautuksen. Kuolema ei kerronnan edetessä tunnukaan aivan yhtä pahalta kuin ensimmäisillä sivuilla. Arkinen tyyli karkottaa mystifioinnin arasta aiheesta, ja jäljelle jää hiljainen hyväksyminen. Näin se joskus menee. (Vaikka ei saisi.)