Kun minä menen matkalle siippani kanssa, menen yleensä viikoksi jonnekin eurooppalaiseen kaupunkiin tai kenties rannalle. Tiedän, että vaeltajat eivät voi ymmärtää, mitä hienoa on altaalla köllöttelemisessä nenä kirjassa tai ylihintaisen veden tilaamisessa pariisilaisessa ravintolassa. En voisi kuvitellakaan, että lähtisin trekkaamaan kuukausiksi jonnekin Australiaan, Tasmaniaan tai Nepaliin. Näkisin - hienojen maisemien ja alkuperäisyyden lisäksi - vain mieheni niskan ja rinkan hänen selässään. Minulla ei ole tapana kantaa reissussa mukana hirveästi liikaa tavaraa, vaan osaan aivan leikiten pakata pienen lentolaukun viiden päivän matkalle. Rinkkaa en osaisi pakata enkä kyllä haluaisikaan, koska mihin sopisivat silloin ne vähintään kolme kirjaa, jotka otan matkalle mukaan?

Johanna Sinisalon uusin teos Linnunaivot (2008) kertoo Jyrkistä ja Heidistä, jotka lähtevät trekkaamaan pitkin Australiaa. Ja se kaikki on hirveää:

- Jyrki ja Heidi ovat tunteneet liian vähän aikaa.

- Heidi lähtee mukaan vain jatkaakseen yhdessäoloa Jyrkin kanssa.

- Heidi ei ole vaellustyyppiä, kuitenkaan.

- Vaikka Jyrki on valveutunut luonnon puhtauden vaalija, rajansa kaikella. Miksei kuukautisten aikana muka saisi käyttää sidettä? Siis vain sen takia, että se vie enemmän tilaa kuin tamponi?

- Vaellus on varmasti ihanaa, mutta miksi tehdä se kahdestaan? Toiseen saattaa hieman kyllästyä monen kuukauden aikana.

- Miksi ei voi pysähtyä fiilistelemään maisemaa? Jyrkillä on koko ajan kauhea kiire, aivan kuin hän olisi kaupungissa.

- Miksi pitää mollata koko ajan kokemattomampaa reissaajaa?

Minulla on ystäväpariskunta, joka kierteli rinkkamatkaajana maailmaa reilu vuosi sitten. Heidän valokuvistaan ei saanut sellaista kuvaa, että matka olisi ollut vain paikasta toiseen porhaltamista. Olihan siellä otettu kuviakin!

Lukemistani Sinisalon kirjoista tämä oli mielestäni paras. Joseph Conradin Pimeyden sydämestä lainatut katkelmat toimivat hienosti, outo kolmas kertoja oli kiehtova ja loppu - se oli odottamaton.