Olen aina kuvitellut olevani täysverinen humanisti. Tänään kuitenkin löysin itsestäni myös järjen ja tieteellisyyden, ainakin vähäksi aikaa. Olin katsomassa erään lukion upeaa näytelmää, jonka nimi oli Galileo Galilei. Teksti oli Bertolt Brechtin. Lukiolaiset näyttelivät niin hyvin, että lumouduin kuuntelemaan Galileon todistuksia siitä, että Maa ei olekaan kaiken keskipiste, aivan kuin kuulisin väitteen ensimmäistä kertaa. Ja minä uskoin kaiken, mitä Galileo sanoi.

Kesken näytelmän Galileon oppipoika sanoi: "Samansuuntaiset kohtaavat toisensa äärettömyydessä." Tässä kohdassa pieni tiedemies sisälläni hiljeni ja aloin miettiä kaikkea muuta kuin kahta samansuuntaista suoraa. Mietin nimittäin parisuhdetta. Jos rakkaussuhteessa olevat ihmiset ovat keskenään samanlaisia (siis samansuuntaisia), kohtaavatko osapuolet koskaan toisiaan? Kulkevatko he lopulta vain rinnakkain ilman, että heidän elämänsä leikkaisivat toisiaan?

Brectin näytelmässä ihastuttava yksityiskohta olivat punaiset maiharit, joihin Galileo oli sonnustautunut. Mutta kun katolinen kirkko pakotti hänet luopumaan väitteistään - siitä, minkä takana hän oli seissyt koko aikuisikänsä - hän tallusteli paljain varpain. Lopussa oppipoika pukee kengät jalkoihinsa; hänen matkansa tieteessä on vasta alussa.

Ilmankos minä olen aina tuntenut vetoa punaisiin kenkiin. Silloinkin, kun kaikki käyttivät vain ruskeita tai mustia.