Minun kanssani on varmasti hirveää elokuvissa, koska minulla on säännöt. Tai oikeastaan säännöt koskevat muita elokuvan katsojia. Ensinnäkin on tultava ajoissa, jotta kukaan ei istu minun edessäni. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin nähdä jonkun liian pitkä kaula ja muhkea kampaus keskellä amerikkalaista keittiötä. Jos saisin päättää, trailereiden aikana ei saisi puhua, paitsi jos ne esittelevät Jim Carreyn elastista lärviä. Ehdottoman kiellettyä on kommentoida elokuvaa. Seuralaista koskee sääntö, jonka mukaan kännykkää ei saa katsoa kertaakaan leffan aikana. Itseeni sovellan luonnollisesti helpotettuja sääntöjä.

Tässä valossa pelkäsin, että eilinen Sam Mendesin ohjaaman Revolutionary Roadin katsominen olisi tuhoon tuomittu. Olimme näet myöhässä, joten emme saaneet täydellistä istumapaikkaa. Mies vilkuili kännykkää vielä leffan alkaessa, ja omat ajatukseni harhailivat. Elokuva oli kuitenkin hyvä ja jaksoi kantaa, vaikka pöhköt sääntöni eivät saaneetkaan kaikilta osilta täyttymystään.

Koska pidän elokuvien katsomisesta valtavasti eikä mieheni oikeastaan ymmärrä näin fanaattista suhtautumista, yritin hieman avata leffakokemusta(ni) hänelle. Se meni näin:

Nainen: Mikä sun mielestä oli tärkein kohta?

Mies: Siis millä tavalla?

Nainen: Sellanen kohta, jonka jälkeen asiat vaan väkipakolla puskee tiettyyn suuntaan, vaikka henkilöt tekis mitä tahansa.

Mies: Se abortti?

Nainen: Oisko joku muu vielä tärkeempi?

Mies: Kun se matka peruuntu?

Nainen: Tai?

Mies: Kun se petti sitä vaimoaan?

Nainen: Pettihän se nainenkin.

Mies: Kun se mies sai ylennyksen?

Nainen: Ei. Musta se oli se puuhunnojaamiskohta.

Mies: Ai jaa.

Nainen: Eksä nyt nähnyt sen mimmin katseesta, että peli oli menetetty? Mä ainakin huomasin heti. Se oli pelottava kohtaus.

Yhdestä asiasta olimme kuitenkin samaa mieltä. Surumielisen Revolutionary Roadin hauskin kohta oli se, kun naapurin papparainen väänsi kuulokojeensa volumea pienemmälle eikä näin ollen kuullut kämättävän vaimonsa juttuja.