Sen tunteen tietää, kun astuu ulos elokuvateatterin ovesta: liikahtiko jotakin sisällä, kun katsoi kaksi tuntia valkokangasta. Stephen Daldryn ohjaama Lukija on elokuva, joka sai ajattelemaan, että tässä on pitkästä aikaa elokuva, jonka jälkeen tuntui oikealta.

Juonessa on jotakin hienoa, sellaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi. 15-vuotias Michael (David Kross) ajautuu seksisuhteeseen reilun kolmikymppisen raitiovaunun lipuntarkastajan Hannan (Kate Winslet) kanssa Neustadtissa kesällä 1958. Iloa kestää vain kesän ajan, ja seuraavan kerran Michael näkee lainopiskelijana Hannan kahdeksan vuotta myöhemmin. Hanna, joka on ollut keskitysleirin vartijana, on oikeuden edessä syytettynä 300 juutalaisnaisen kuolemasta. Tämä on luonnollisestikin Michaelille suuri järkytys.

Tarina nähdään keski-ikään ehtineen Michaelin (Ralph Fiennes) näkökulmasta.

Olen lukenut vuosia sitten Bernhard Schlinkin kirjan, jonka pohjalta elokuva on tehty. Mietin muutaman kerran filmin aikana, ymmärtääkö katsoja, joka ei tunne kirjaa, miksi nuori Michael käy lukemassa parikymmentä vuotta vanhemmalle Hannalle. Oikeastaan pitäisi kysyä, miksi Hanna haluaa Michaelin lukevan hänelle. Kyse ei todellakaan ole vain seksistä, vaikka suhde jättääkin Michaeliin elinikäiset jäljet.

Minulla on sellainen tunne, että elokuva pitäisi nähdä heti uudelleen. Oikeussalikohtaukset ovat niin hienoja, ja muutenkin toteutus on upea, juuri sellainen daldrymainen (vrt. Tunnit ja Billy Elliot), josta tulee tunne, että tämä on syy, miksi rakastan elokuvia.