Luin Eve Hietamiehen Yösyötön (2010) lähes yhdellä istumalla enkä oikein ota selvää tunteistani. Teksti on sujuvaa ja hihittelin muutamassa kohdassa ääneen, mutta samalla olin jotenkin ärtynyt. Romaani kertoo yksinhuoltajaisästä, jonka vaimo joutuu psykoosiin synnytyksen jälkeen ja hylkää perheensä synnytyslaitoksen pihaan.

Antti, toimittaja ja aivan tavallinen mies, päätyy vauvanhoitoviidakkoon, joka on olevinaan niin ihmeellinen. Pullikoin tätä ajatusta vastaan vahvasti. Jokainen uusi äiti on samassa viidakossa esikoisen synnyttyä ja joutuu opettelemaan haukkuvat yskät, ruokavaliot ja vaippaihottunat samalla tavalla kuin Yösyötön Anttikin. Tietenkin päähenkilöllä on oma traumansa siinä, että puoliso hylkää perheensä, mutta ovatko isän hoitamat alle yksivuotiaat niin harvinaisia, että aiheesta kirjoitetaan kirjoja?

Parasta Hietamiehen kirjassa ovat pienet keskustelut, jotka sijoittuvat kirjan päättymisen ulkopuolelle. Niissä Antti käy keskustelua hiekkalaatikon reunalla tapaamansa Ennin kanssa. Pienistä dialogeista voi päätellä, että ystävyys ja kenties rakkauskin ovat läsnä päähenkilön elämässä, sitten joskus myöhemmin.