Jälkeenpäin

Olen kertonut useasti, että kyynelkanavani toimivat maksimaalisella teholla etenkin lastenleffoissa. Näin kävi taas. Toy Story 3 (ohjaaja Lee Unkrich) on niin rankkaa katsottavaa, että elokuvaseuralaiseni, tyttäreni 7 vuotta, sai käyttää viikolla Simpsoneista oppimaansa Ralph Wiggumin lausahdusta: "Äiti, sun silmät tarvitsee vaipat." Todellakin, jotakin harsoa olisi kyllä kaivattu. Kun lelut ovat melkein tuhoon tuomitut ja ne ojentavat kättään kaverille surullinen ja hyvästelevä ilme suurissa silmissään, tämän mamman hartiat tärisevät ja padot murtuvat jossakin silmien sisänurkissa. 3D-lasit ovat sen jälkeen auttamattomasti likaisen raidalliset, eikä niitä saa puhtaaksi neulepaidan hihalla, joka on jo kyynelillä kyllästetty.

Christopher Nolanin uutuuselokuva Inception sukeltaa ihmismielen syvyyksiin ja unien mystiseen maailmaan. Aihehan on aina jännä: millaista unta näkee ja mitä se mahtaa tarkoittaa? Inceptionissa ollaan tulevaisuudessa, jossa teollisuusvakoojat Dom Cobbin (Leonardo DiCaprio) johdolla tunkeutuvat teollisuuspamppujen uniin ja varastavat tärkeitä liikesalaisuuksia. Työvälineenä on vahvat rauhoittavat lääkkeet ja masiina, jonka avulla saadaan aikaan jaettu uni, jossa vakoiltava johdatellaan oman mielensä kassakaapille.

Inception-elokuva on huikean kerroksellinen seikkailu, jossa on monta unimaailmaa päällekkäin. Lavasteet ovat hienot ja Edith Piafin Je ne regrette rien sopii mainiosti tärkeäksi musiikkiteemaksi. Näyttelijät ovat uskottavia rooleissaan. Etenkin Joseph Cordon-Levitt on jotenkin niin mainio, vaikka koko elokuvan ajan kelasinkin, missä hän on aikaisemmin näytellyt. Googlaamallahan se selvisi: Kolmas kivi auringosta -sarjassa.

Leffaseurani kanssa pohdimme monien elokuvien kaavamaisuutta, joka oli havaittavissa Inceptionissakin. Ensin kohdataan ongelma, sen jälkeen kootaan joukko, jonka jäsenillä on erilaisia kykyjä vastata haasteeseen, ja sitteen lähdetään ratkaisemaan ongelmaa. Päähenkilöllä on myös oma henkilökohtainen ongelma, jonka hän pimittää muulta ryhmältä ja sen ansiosta tehtävä on mennä pieleen. Loppu jätetään sopivasti avoimeksi.

Mistä näitä kimppakirjoittajia oikein tulee? No Ruotsistapa tietenkin! Tekaistun nimen Hans Kepler taakse kätkeytyvät Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril, kirjoittaja-aviopari, joiden etunimet muistuttavat hämmästyttävästi toisiaan. He ovat kirjoittaneet dekkarin nimeltä Hypnotisoija, joka on suoraan sanoen todella raaka. Aiheena on sarjamurhaajan metsästys.

Teksti imee mukaansa, mutta siinä on jotakin, josta en pidä. Lyhyt analyysi tästä:

1) Preesensin käyttö on omituista kerronnassa. Tiedän kyllä, että joku kirjailija voi ajallisena tehokeinona käyttää preesensiä, ja se on ihan ok. Hypnotisoijassa kuitenkin preesensosuuksien lomaan oli tuikattu täysin epäloogisia menneen ajan aikamuotoja. (Tiedän, olen niuho tässä asiassa, mutta jos kirjalla on kaksi kirjoittajaa sekä kustannustoimittaja ja vielä suomentajakin, niin tällaiset kömpelyydet on yksinkertaisesti saatava pois. Muuten menee usko kustantajaan.)

2) Hypnotisoijassa ei ole yhtäkään symppishahmoa. Rikospoliisi Joona Linna on lähellä symppikseyttä, mutta häntä ei ehdi tuntemaan riittävästi, että hänestä alkaisi todenteolla pitää. Erik Maria Bark, hypnotisoija, on todella raivostuttava pillerin popsija, joka toimii maallikon silmään aika epäammattimaisesti menneisyyden terapiaryhmän kanssa.

3) Hypnotisoijan rakenne on hieman hassu ja keskeneräinen. Parisataa sivua ollaan nykyisyydessä, ja sitten ilman varoitusta hypätäänkin kymmenen vuotta vanhoihin tapahtumiin. Ovatkohan kirjailijat jakaneet kirjoitusosuutensa niin, että rouva Ahndoril kirjoittaa menneisyydestä ja herra Ahndoril puolestaan nykyisyydestä? Muutenkin tuntuu, että Kepler juoksuttaa kesken romaanin menneisyyden hahmoja sarjamurhasta ja kidnappauksesta epäillyiksi. Ja kaikki tämä ilman pienintäkään vinkkiä romaanin alkupuolella!

4) Pokemon-jengi tuntuu hieman yliampuvalta ja liian nopeasti sivuutetulta. Lapset "huutavat apua" Hypnotisoijassa, mutta kuuleeko heitä kukaan? Jos oikein ymmärsin, Keplerin esikoista on kritisoitu siitä, että se jättää yhteiskunnan rikoksen ulkopuolelle - murhat siis tapahtuvat ikään kuin tyhjiössä jonkun psykopaatin hetkellisestä oivalluksesta.

Naapurintyttö Liza Marklund ja rapakontakapoika James Patterson ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja kirjoittaneet kimpassa Postikorttimurhat-dekkarin, jossa on keskiössä ruotsalainen rikostoimittaja Dessie Larsson ja jenkkipoliisi Jacob Canon. Tämä parivaljakko yrittä ratkaista raa'at nuorten pariskuntien murhat, joita tupsahtelee esille ympäri Eurooppaa.

Marklundin aiempi Annika Bengtzon -toimittajahahmo on suuri suosikkini uutteruutensa vuoksi, mutta nyt Postikorttimurhat ei saa minulta kovin montaa tähteä. En tiedä, onko vika siinä, että kirjoittajia on kaksi, mutta mitään ihmeellisiä kiksejä ei tästä kirjasta tullut. Ensinnäkin luvut ovat aivan liian lyhyitä. Joka luvun loppuun on tosin jätetty kiitettävästi koukku, joten lukemista on pakko jatkaa. Toiseksi päähenkilöpari ei oikein syvene, vaikka menneisyyttäkin väläytellään jonkin verran. Kolmanneksi loppuratkaisu tuntui siltä, että James on sanonut Lizalle, että nyt tarina on saatava loppuun, mitäs tehtäisiin.

Postikorttimurhat lukee nopsasti, mutta ei sitä ehkä hehkuttamaan jaksa ruveta.

"Alkuluku voidaan jakaa vain itsellään ja ykkösellä. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattian mielestä ihmeellisiä."

Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys (2008, suom. 2010) kertoo kahdesta nuoresta aikuisesta, Alicesta ja Mattiasta, jotka ovat rikki lapsuuden trauman takia. Alice on loukkaantunut lasketteluonnettomuudessa, ja Mattia on kadottanut kaksoissisarensa leikkipuistoon, vaikka hänen on pitänyt vahtia tätä. Nämä kaksi kohtaavat, mutta siitä ei synny vuosisadan rakkaustarinaa, vaikka kaikki edellytykset on olemassa.

Alice ja Mattia ovat seurassakin yksin. He eivät yksinkertaisesti kuulu muiden joukkoon, vaan he ovat aina erilaisia, ajattelevat eri tavalla ja toimivat odotusten vastaisesti. Kumpikin yrittää lunastaa paikkaansa, mutta jokin ei vain toimi. Alice rankaisee itseään anoreksialla, Mattia taas viiltelee itseään. Miksi he eivät voi saada toisiaan? Yksinäisyydessä ei ole mitään kamalaa, kun se on vapaaehtoista, mutta kun se on vankila, johon tuomittu elinkautiseksi, se muuttuu ahdistavaksi. Paolo Giordano kertoo osuvasti, millaista on olla yksinäinen nykyaikana, ihmisten keskellä.

Alexander McCall Smithin Oivallinen aviomies on loistavaa erilaista lukemista kaikkien kyynisten skandinaavidekkareiden jälkeen. Lukekaa vaikka täältä: www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Suurella+syd%C3%A4mell%C3%A4+Afrikasta/HS20100802SI1KU01e9d (Sorry, kesä on tehnyt tehtävänsä: en enää muista, kuinka näitä linkkejä lisätään hieman ihmisystävällisemmässä muodossa.)

...tänä kesänä, on sen oltava Anja Snellmanin Parvekejumalat. Se ahdistaa, kiehtoo, koukuttaa, saa surulliseksi ja raivostuttaa. Tarinalla on kaksi kertojaa, 15-vuotias somalityttö Anis ja taiteilijaäidin tytär Alla Pohjola, joka on muuttanut nimensä Zahraksi. Kummallakin on vaikeaa.

Anis on juuri löytämäisillään itsensä, mutta perhe vastustaa vahvasti. Miten ihanaa olisikaan päästä Madonnan keikalle, käyttää pinkkiä huulipunaa tai suudella poikaa? Mutta kun ei. Tarjolla on vain parveke lautasantenneineen ja ulkoa lukittava vaatehuone, joka on Aniksen oma soppi. Ilmastoluennolla Anis näkee vilaukselta rastatukkaisen nuorenmiehen, jonka ottaisi mielellään hiustensa silittelijäksi. Tyttö tutustuu myös ikäiseensä Wandaan, jonka kautta hän saa maistaa länsimaista nuorisokulttuuria.

Hieman vanhempi hulvatonta taiteilijaäitiään vastaan kapinoiva Zahra on päättänyt kääntyä islamilaiseksi, koska hänellä on synkkä menneisyys. Hän perustaa Halajan-ryhmän, joka kokoaa yhteen ihmisiä, jotka haluavat tutustua islamilaisuuteen.

Aniksen ja Zahran tiet kohtaavat, eikä mikään ole sen jälkeen enää ennallaan.

En tiedä miksi kiinnitän valtavasti huomiota nimiin, mutta tein sitä jälleen lukiessani Parvekejumalia. Ensinnäkin Aniksen lähipiirissä oli Kanelia, Mantelia, Fenkolia ja Räkättirastasta. Allahista Anis käytti nimitystä Alla H. Aivan kuin joku räptähti. Myös muut nimet tekivät vaikutuksen: Wanda, Luka Levin, Al Gore.

Ehkä kyse ei loppujen lopuksi ole vain islamista, vaan toisen arvostamisesta ja naisen ja miehen tasa-arvosta. Snellmanin kirjan jälkeen on kuitenkin vaikea ajatella kovinkaan paljon hyvää elämäntavassa, jossa väärien housujen silittämisen takia saa mieheltä selkäsaunan tai tuulen löyhdyttämän huivin takia isän silmissä mustuu ja käsi kohoaa lyöntiin.

"Jepjep, Fenkoli sanoo, jepjep, ja katselee pientä punaista taskulamppua, lehdestä leikattua kuvaa Al Goresta yliopiston juhlasalissa, uutista Mosambikista löytyneestä tuntemattomasta metsäalueesta, päiväkirjan välistä pudonnutta hiuskiehkuraa, polaroid-kuvaa Aniksesta flamencoasussa, ja kirkkaankeltaista polkuypyörän kelloa."

Elokuvan maksimipituus on 2.45, näytelmän tasan 3 tuntia ja romaanin 350 sivua. Nämä mitat voi ylittää, jos annan taideteokselle neljä tai viisi tähteä. Jos taas tähdet jäävät vähemmälle - on hirveä synti jaaritella liian pitkästi.

Norjalainen Torgrim Eggen syyllistyy nyt tähän romaanissaan Kaksoset, joka on Raúlin ja Mirandan ja Juanan rakkaustarina, mutta myös samalla kertomus nuoresta runoilijasta Castron Kuubassa. Jos satiirikkona paremmin tunnettu Eggen olisi lyhentänyt romaaniaan 200 sivua, olisin pitänyt Kaksosista valtavasti.