Jälkeenpäin

Uudet kirjoitukset löytyvät tästä blogista: Päkän juttu.

Kirsi Pihan Medicien naapurissa on ihan sitä, mitä takakansi lupasi: espresson mittaisia havaintoja italialaisesta elämänmenosta. Kirjailija on ostanut asunnon Marchesta, jossa hän viettää miehensä ja lapsensa kanssa pidempiä lomia. Havainnot Italiasta ovat hieman kliseisiä, mutta väliäkö sillä. Medicien naapurissa on kirjoitettu sujuvasti ja helposti ja totta kai rupeaa tekemään mieli reissuun, kun lukee mehukkaita kuvauksia italialaisesta ruoasta.

- - - -

Mieleni tekee kovasti siirtyä Bloggeriin pitämään blogia. En vain millään jaksaisi opetella uutta ohjelmaa. Mutta mutta: minä juon nyt kahvia, heissan!

Naapurista lainattu Charlaine Harrisin Kylmäveristen klubi tarjoaa ihanan nopeaa luettavaa. Sookie Stackhousen seikkailut vampyyrien ja tällä kertaa ihmissusien parissa jatkuvat. Bill-poikaystävä on kaapattu, ja Sookie kamppailee löytääkseen hänet.

Ympärillä pörrää miestä moneen makuun, kun rakastettu on poissa. Eric-vampyyri (hänet minä valitsisin tv-sarjan perusteella) osoittaa kiinnostustaan hyvin avoimesti, eikä ihmissusi Alcidekään jää kakkoseksi lemmenleikeissä.

Onneksi edes pieni feministi Sookiessa nostaa päätään, eikä nainen anna miesten pyöritellä itseään miten vain.

Mitäpä sitä kiertelemään - olen aina pitänyt Harry Potterista muodossa tai toisessa. Joululomalla Harrya tuli joka tuutista. Pukki toi tyttärelleni Tylypahka-legot, jotka rakennettiin välittömästi, ja kuuluisa taikaoppilaitos nököttää nyt kirjaston lattialla muiden legojen keskellä. Jälkikasvuni innostui lahjan ansiosta niin paljon Potterista, että katsoimme pari kesyintä elokuvaa yhdessä. Ja mitä seurasi? Perhepeti lähes koko joululomaksi! Sain myös päteä Harry tietämykselläni, kun tytär ja hänen kaverinsa leikkivät ulkona Tylypahkaa. Koko ajan kävi ovi ja sain vastailla kysymyksiin, kuten "Mikä sen vankilan nimi onkaan?", Kuka on se tummatukkainen pahisope?", "Tykkääkö Hermione Harrysta?" ja "Voisiko Tiedät-kai-kuka asua Suomessa?"

Kävin eilen - viimeisenä mahdollisena päivänä - vihdoin katsomassa Harry Potter ja kuoleman varjelukset -elokuvan. Se oli synkkä väreiltään, aika paljon lohduton ja erinomaista lomanlopettajaiskatsottavaa. Illalla hammaspesulla sain sitten kertoa siistityn version juonesta lapselle ja taas siitä seurasi perhepetiyö.

Mark Levengoodin pakinakokoelma Riemujen rikkaus ja surujen summa (2006) on hauskaa luettavaa. Kirjailija-toimittaja kertoo sattumuksista elämänsä varrella. Erityisesti hän muistelee äitiään, joka ei ole ollenkaan pullantuoksuinen myyttinen nainen, vaan liesituulettimen ääressä tupakoija, joka vastaa lasten päivällisajankohtakyselyihin näin: "Rakkaat lapset, mistäs minä tietäisin."

Siinä sitä onkin ohjetta kaikille (meille), jotka huolehdimme liian tunnollisesti perheen elämästä. Joskus olisi vain kutkuttavaa lähettää juuri sellainen kortti matkalta kuin Levengood kertoo äitinsä tehneen: "Täällä on ihanaa. En kaipaa teistä ketään."

Kävin kesällä kamuni kanssa isolla kirkolla shoppaamassa, herkuttelemassa ja katsastamassa Ateneumin näyttelyn Onerva - kaupungin naiset, joka oli mainio. Samalla reissulla ostin Ateneumin myymälästä Anna Kortelaisen esseekokoelman Rakkautta sattumalta, jota aloitin elokuussa ja jotenkin vain unohdin, kun työt alkoivat. Kirjoitukset käsittelevät naisten ja miesten maailman eroja, lapsia ja vanhemmuutta, rakkautta, työtä ja seikkailuja. Nyt sitten luin sen loppuun ja - tämä kuulemma tekee hyvää - fanitan Kortelaista hirveästi. Paitsi että hän on taidehistorioitsija, hän on juontanut tv-ohjelmaa 10 kirjaa, jotka muuttivat maailman, on ollut Hannu Mäkelän kanssa naimisissa, tutkinut Albert Edelfeltin naiskuvia, japanilaista taidettata, tavarataloja ja hysteriaa. Lisäksi Anna Kortelainen käyttää pirteää huulipunaa.

27 on maaginen ikä, mikäli on uskominen bratislavalaiseen Alexandra Salmelaan, jonka päähenkilö Angie haluaa olla taiteilija ja kuolla 27 vuoden iässä, kuten Janis Joplin, Jimi Henrix, Curt Cobain ja monet muut nuorena nukkuneet kuuluisuudet.

27 eli kuolema tekee taiteilijan ei päästä lukijaa kovin helpolla. Kun on kahlannut yli sata sivua ja ihmetellyt, että mikä Astra, mikä herra Possu ja mikä Kassandra, on melkein valmis luovuttamaan ja ihmettelee vain, miksi kirja oli Finlandia-ehdokkaana, vaikkei kirjailijakaan ole suomalainen. Lay outkaan ei auta ymmärtämistä: kamalan suuret sivunumerot ärsyttävät samoin kuin kirjaintyylien sekava käyttö otsikoissa. Sitten kokee yhtäkkiä valaistuksen: Astra on auto, Possu on lapsi ja Kassandra kissa. Miksen minä heti tajunnut! Tämän jälkeen lukeminen on helppoa, ja kirjailijanalun kokemuksia suomalaisessa mökissä seuraa malttamattomana.

Salmelan romaani on hillittömän hauska - siinä kun osataan nauraa itselle eikä olla turhan jäykkiksiä. Olisi aivan huippua tietää, kuinka paljon kustannustoimittaja on joutunut tekemään töitä kieliasun kanssa. Vaikka Salmela on opiskellut suomea yliopistossa, ei hän sentään natiivi ole. Kieli kuitenkin on jollakin tapaa herttaista (v-sanan käytöstä huolimatta), vaikka onkin vaikea sanoa, mistä herttaisuus syntyy.